Musiikki on yksi kolmesta muinaisesta kreikkalaisesta tarustosta peräisin olevasta muusasta. Musiikki on myös yksi maailman tärkeimmistä ja suosituimmista taiteen lajeista, sillä sen avulla voidaan sen myötä ilmaista tunteita ja viestejä laajemmalle yleisölle kuin esimerkiksi kirjallisuuden tai vaikkapa näyttämö- tai kuvataiteen myötä. Klassinen musiikki on historiallisesti merkittävä osa länsimaista kulttuuriperimää, ja sen juuret ulottuvat aina ajalle 500 ennen ajanlaskua, jolloin musiikin tallentaminen kirjoitetussa muodossa sai alkunsa.

Siinä missä eurooppalainen musiikkiperinne alkoi hahmottua varsinaisesti keskiajalla 500-luvulta alkaen, Suomessa taidemusiikin juuret eivät ole niin syvällä. Varhaisen musiikin aikakaudelta on kansanlaulujen ja runonlauluperimän ohella jäänyt merkittäväksi Piae Cantiones eli “hurskaita luluja” on kokoelma latinankielisiä teini- eli apupappilauluja. Kokoelma käsittää yhteensä 74 laulua, ja sen alkuperä juontaa vuoteen 1582, jolloin viipurilainen ylioppilas Theodoricus Petri Rutha julkaisi teoksen Saksassa. Kyseisen kokoelman sävellyksiä laulettiin Suomessa ja Ruotsissa aina katoliselta keskiajalta 1800-luvulle saakka, joten kirkon ja hengellisen musiikin vaikutus suomalaiseen musiikkiperinteeseen on miltei sanomattakin selvää.

Renesanssin aikana 1500-luvulla keksitty kirjapaino mahdollisti myös nuottikopioiden halvan tuotannon, ja edisti musiikin leviämistä laajemmalle, jolloin latinan ohella kansankielinen musiikki lisääntyi. Tanssiminen oli suosittua ja arvostettua, ja 1500-luvulla sävellettiinkin paljon tanssimusiikkia.

Mahtipontisen barokin aikakaudella musiikki toisti aikakaudelle tyypillistä koristeellisuutta, suureellisuutta ja näyttävyyttä, mutta siihen sisältyi myös herkkyyttä ja uskonnollisia vivahteita. Sävellyksissä yleistyivät monimutkaiset polyfoniat. Tieteellinen vallankumous ja uudet filosofiset ajatussuuntaukset Euroopassa loivat tilaa uudenlaisen tietoisuuden synnylle, ja tämä kaikki heijastui myös musiikkiin. Draama korostui kaikessa taiteessa, ja yhtenä tärkeimmistä uusista musiikillisista tyylilajeista oli oopperan synty.

Suomessa ei renesanssin ja barokin ajalla noussut tunnettuja säveltäjiä, kuten muualla Euroopassa, vaan täällä varsinainen klassisen musiikin kultakausi alkoi verrattain myöhään vasta wieniläisklassismin lopulla. Turun Soitannollinen Seura perustettiin 1790. Varhairomantiikan aikakaudella saksalaissyntyinen Fredrik Pacius toimi Helsingin yliopiston musiikinopettajana, ja hänet muistetaankin epävirallisesti “Suomen musiikin isänä”.

Myöhäisromantiikka ja kansallisromantiikka kukoistivat 1800-luvulla, jolloin merkittävämmäksi suomalaiseksi säveltäjäksi nousi Jean Sibelius, joka tunnetaan edelleen yhtenä suomalaisen musiikin suurimpana säveltäjänä. 1900-luvun alkupuolella modernismin aikakausi alkoi sävyttää musiikkiakin uusin vivahtein, ja suomalaisessa musiikissa alkoi tapahtua merkittäviä mullistuksia.